Suhde: piristys ja petos vallassamme vai vaaraksemme?

Viime viikolla iltapäivälehdet kirjoittivat taas siitä, miten nainen saa miehen ja milloin ketä ja miten me ihmiset haluamme.

Avioliitossa elävällä on monenlaisia tuntoja. Joitain vuosia sitten kaikkein kunnollisin ystäväni joutui koetukselle työpaikallaan. Hänen elämänsä oli lapsi- mies, työ ja - hyvin vähän - ystäväkeskeistä. Kun mahdollisuus tuntea itsensä haluttavaksi ja mielenkiintoiseksi aukeni, soppa oli valmis.

Ystäväni pyöri ja kieri tilanteessa mutta ainoa, mikä auttoi oli iltatilaisuuksien puute. Silloin pettäminen oli mahdollista vain haaveissa muttei konkretisoitunut. Seurauksena avioliitolle oli kuitenkin aikamoinen notkahdus joksikin aikaa. Liiton parantaminen jäi sijalle kaksi.

Minulla on myös hyvin viehättävä tuttu joka kaikilla matkoillamme löytää(hyvää) yöseuraa. Asia ei tunnu häntä tai muitakaan yhteisömme jäseniä erityisesti kiusaavan. Rouva palaa aina virkistyneenä miehen ja perheen pariin.

Mutta on minulla tuttu, joka on kieltänyt niin itseltään kuin puolisoltaankin jopa tanssimisen muiden kuin oman siipan kanssa. Ei sitten tule kiusauksia.

On myös tuttu joka on pitänyt yllä deittipalstan kautta löydettyä suhdetta platoonisena. Jopa tapaamisia on ollut, mutta vain ravintolassa.

Minä olen aina ajatellut, että pahinta mitä voi olla on vakituisen kumppanin pettäminen henkisellä puolella. Siis joko se, että jaamme henkiset asiamme ohi puolison, jonkun toisen kanssa tai se, että meillä on sovittu suhde, ei hairahdus ilman suunnitelmallisuutta. Mielestäni hetken huuma on aina vähemmän kuin valmistelu kuuma. Olinpa sitten kummassa asemassa hyvänsä.

Mitä mieltä olette. Mikä on tuomittavaa, onko mikään? VOiko pieni seikkailu olla joskus piristävä. Kunhan se ei mene avioliiton ohi.

Oletko työsi ja tapojesi panttivanki?

Siirryn välillä eteenpäin parisuhteen kiemuroista.
Mietitäänpä hetki elämäämme. Onko käynyt niin, että työ syrjäyttää elämän muut osa-alueet? Saako se liikaa huomiota? Jos jokin työhön tai taloudelliseen saavuttamiseen liittyvä asia syrjäyttää suhteen puolisoon tai lapsiin, onko arvojärjestys sekaisin? Kuinka paljon voi tehdä töitä, jotta sen saattaa vielä perustella perheen edulla ja elätysvelvollisuudella? Voisiko työyhteisössä toimia rakentajana ja hoitaa hommat ilman, että juuttuu omiin pinttymiinsä? Kuka on kenenkin puolella? Tarvitsisinko valmentajaa?

Työn panttivanki kolmekymppisenä? Sydänkohtaus nelikymppisenä?
Elämässä tarvitaan tasapainoa. Aivojen kaikki osa-alueet on tarkoitettu käytettäväksi. Muuten voi huomata olevansa työn panttivanki.
Kirjassa Hostage at table George Kohlrieser, johtamisen ja organisaatiopsykologian professori, kuvaa kokemuksiaan panttivankineuvottelijana ja vetää niistä analogiaa työelämään. George ei ole turha heppu: hän on kelvannut kouluttamaan suuryritysten johtoryhmiä uuteen ajatteluun.

Fisu ja kisu pöydälle
Kuten englanniksi oivasti sanotaan "put the fish" (tai nosta kissa) pöydälle. Ennen kuin se alkaa haista. Avoimuus on avain hyvään työ- ja yksityiselämään.
Jos jokin tilanne vaikka työkaverin kanssa jää sinua vaivaamaan, on se hyvä purkaa. Silloinkaan ei saa jäädä oman ajatuksensa panttivangiksi, vaan on etsittävä vaihtoehtoja. Kun ongelman esittää, voi olla varma, että toiselta tulee siihen vastaus. Olitpa itse esittänyt ratkaisumallia tai et.

Haluatko kotipesää?
Home base, turvapaikka tai kotipesä on Kohlrieserin mukaan jokaisen ihmisen perustarve. Meillä pitää olla ihminen tai ihmisiä, koti, tavoitteita joiden kanssa voimme tehdä työtä ja peilata työ- ja yksityiselämän ratkaisujamme. Työelämässä tärkeä on toimiva esimiessuhde. Väheksyä ei voi myöskään omien lähityötovereiden ja tiimin merkitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että työpaikalla pitäisi voida luottaa siihen, että tavoitteet ovat yhteisiä ja tahto hyvä.
Esimiehen rooli tunnelman ja hengen luojana on luonnollisesti tärkeä. Suomalainen management by perkele on toki tunnettu tehokkuudestaan, mutta liika negatiivisuus johtamisessa voi johtaa siihen, etteivät ihmiset uskalla ottaa tärkeitä asioita esiin.
Konfliktit voivat tuhota hyvää tiimityötä enemmän kuin mikään. Tästä olenkin jo puhunut aikaisemmin ikäero-blogissani. Ne myös jakavat ryhmiä klikkeihin. Esimiehen pitää varmistaa, että hänen alaisensa voivat ratkaista konfliktit toimivasti. Ei ole muuten helppoa...

Lapset, kotiintuloaika ja sisäinen Hitlerini

Oletteko te jo joutuneet tekemisiin kotiintuloaikojen ja luottamuksen opetuksen kanssa?
U&M, hyvät ystävät sanoivat kesällä, että kyllä lapsille pitää tietyt arvot ja luottamuksen merkitys opettaa ajoissa. 13-vuotiasta jos ryhtyy neuvomaan on jo myöhässä. (Tosin mielestäni silloinkin kannattaa yrittää. )
Mutta totta on, että sääntöjä ja niiden noudattamista opetellaan jo paljon ennen. Omalla kohdalla yksi lapsistani on ollut niin nössö ja helppo, että hänen kanssaan on ollut todella vaikea harjoitella konflikteja. Huolensa siis kullakin. Nyt olen tahallani laittanut hänelle tiukan kotiintuloajan ja koitan keksiä muitakin rajoituksia, joista opettelemme neuvottelemaan ja joita voin perustella.
Ja olen sitten päässytkin harjoittelemaan kasvattajan roolia. Ja saanut uusia nimiä. Ja antanut kaverikieltoa.
Tunnen tavallaan itseni tyhmäksi, kun kiellän lapselta barbileikit, mutta toisaalta on ollut opettavaista seurata oman lapsen kykyä perustella omat kantansa mitä kieroimmin ja tunteisiin vetoavasti. Kyllä siellä pinnan alla on jo kytemässä potentiaalinen pussikaljapissis, vaikken ole asiaa tajunnut.
Sinisilmäisestä uskosta oman lapsen uskomattomaan luotettavuuteen ja ikuiseen puhtaaseen lapsuuteen on lyhyt matka siihen, kun jonain perjantaina karmea totuus paljastuu kännistä lasta kuljettavan sosiaaliviranomaisen hahmossa.
Olen puhunut ja saarnannut. UGH!

Iloisia asioita ja vähän hämmennystä

Iloista on se, kun itse on terve.
Iloista on kun kuulee ystävien käyttäneen aikaa usiamman tunnin avioliittonsa parantamiseen. Yhdessä keskustellen.
Iloista on myös se, että yksi meidän tuttu pariskunta lähtee parisuhdeleirille. Vai onko? Mitä mieltä olette, onko niistä oikeasti hyötyä? Itse koen vieraana ajatuksen ruotia liittoani itselle tuntemattomisen ihmisten edessä. Mutta sitä ihmettelen, miten vaimot saavat miehensä tuollaiseeen mukaan. Minä en siihen pystyisi.
Iloista on myös että tuttu mies, jota työt painavat liikaa uskalsi lopulta lääkäriin. Hävetti sanoa, että väsyttää, mutta kas: sieltä pyörähti saataville onnellisuuspillereitä. Tyypin vaimo kertoo, että tätä hän oli jo kauan odottanut: miehen halua rakentaa tulevaisuutta jatkuvan ylistressaantumisen sijaan. Sillä tiellä hän on tietenkin vasta alussa.

Hämmentävää on, että me olemme näin keski-ikäisiä. Ja niin samanlaisia. Ja että meillä kaikilla on sama kriisi. Ja me kaikki haluamme jotain, jonka yritämme saavuttaa muuttamalla ja muutumalla.
Kuinka sitä voisi vain elää elämän ilman näin suuria pohdintoja?


Olin lasten kanssa viikonloppuna peräti kaksi kertaa konsertissa. Helsingin juhlaviikot tarjoavat peräkkäisinä päivinä keskenään aika erilaiset paketit.
Kaupunginorkesteri pisti parastaan meriaiheilla. Meillä se upposi parhaiten ei-musikaaliseen isään ja poikaan, jolla on merirosvofiksaatio. Kolmivuotiasta sen sjaan vähän pelottivat nuo isot efektit ja Lorenz Backmanin merirosvo-hahmo.
Sunnuntaina oltiin sitten huvilassa ja kuunneltiin rokkareiden välityönä tehtyä Herra Heinämäen Lato-orkkaa. Pliisua oli viimevuotisiin 70-luvun lastenlauluihin verrattuna.

Eilisen ja Lotan innoittamana

Olen ajatellut, että terveessä suhteessa alkuihastus synnyttää luonnostaan kunnioitusta osapuolten välille. Tämä riittää aluksi. Kunnioitusta iitseä ja liittoa kohtaan on kuitenkin mielestäni myös se, että aika-ajoin pysähtyy ja pohtii itsensä ja sitten puolison kanssa sopien joistain pelisäännöistä.

Omalla kohdallani toimimme aluksi kuten opetan. Stressi, viina ja oma löpsyyteni vei meidät kuitenkin vuosiksi epätasapainoon vastuunjaossamme. Niitä jälkiä sitten näin keski-iän kynnyksellä korjataan.

Kuljin tänään sähkökatkon valtaamassa Itäkeskuksessa (hieno tunne muuten) ja pohdin, että mieheni on nyt ryhtynyt yrittämään roolia perheessä ja lasten kanssa. Onko minusta enää päästämään häntä siihen? Osaanko arvostaa hänen eforttiaan?Eilen hän esimerkiksi siivosi keittiön ja kuulin vain 5 v...ua. Jäinkö niiden vangiksi vai olinko tyytyväinen kodista jaetusta vastuusta.

Vielä on ilmassa pelko siitä, että jos työ tai muu tuo haasteita, on toisella meistä "lupa" häipyä sen pariin ja matkoille. Ja eihän sellaisen tielle voi asettua ja vaikeuttaa ennestäänkin stressaantuneen kumppanin tilannetta. Kiva, että Lotta kommentoit näitä tekstejä. Joskus vielä saadaan muitakin mukaan, mutta tärkeintä on laatu.

Seesteisyys, avioliitto, avioero vai uusi herkistely-yritys

Lueskelin tuossa sitä Hesarin ero-blogia, jossa mies on eron jälkeen saavuttanut jotain mitä kutsuu seesteisyydeksi. Hän jopa uhoaa toivovansa hyvää entiselle puolisolleen.
Omalla kohdalla olen elänyt aika kriisirikasta kesää. Tämä blogi alkoi siihen liittyvällä kirjoituksella toukokuussa.
Elämä oman puolison kanssa onnelassa on tietenkin se, mitä tavoittelen elämässäni. Se on se, mitä jokainen toivoo. Minä ja mieheni olemme eläneet suuren osan elämäämme erossa. Toinen on ollut matkoilla tai jopa komennuksella jossakin kaukana. Ja tällä en tarkoita etteikö tietty vapaus tulla, mennä ja harrastaa olisi avioliitossa kohdallaan.
Vuosien mittaan olen sitten kehittänyt tavan elää yhdessä yksin. MINÄ huolehdin lapsista. MINÄ hallitsen heidän tunteitaan, tulevaisuuttaan ja suunnitelmiaan. MINÄ olen se, joka olen aina uhrautunut. MINÄ joudun aina joustamaan. Minä en pidä siitä, ettei puolisoni arvosta minua mielestäni tarpeeksi.

Niin se kriisi. Kun se iski sitten täydellä voimalla ja lähdin itseäni tutkimaan huomasin ensimmäistä kertaa myrskyisän avioliittomme aikana, että minulla on voimaa. Vaikka tarvittaessa elää ilman MIESTÄ.
Niinpä minulla oli myös voimaa siirtyä uhrin asemasta itseäni arvostavaksi naiseksi. Kerroin puolisolle, että haluan muutosta. Haluan elämää. Haluan olla arvostettu ja haluan tuntea olevani hänelle tärkeä. Haluan kunnioitusta yhtä paljon kuin vieraampikin bööna saisi.

Olemme alkutaipaleella, mutta mielestäni tämä kaikki on ollut hyvää ja rakentavaa.
Syyllisyyden ulkoistaminen ei ole ollut kohdallani hyvä strategia. Avoimuus sanoa "minä haluan", "minä toivon", "ei, en jäkätä vaan ajattelen oikeasti näin. Kunnioita sitä, niin minäkin kunnioitan Sinua" on ollut meille hyväksi.

Ei se ole helppoa ja tiedän, että epätoivo tässä syvien tunnekuohujen liitossa ei ole vieläkään unohdettu vieras. On kuitenkin upeaa huomata, että juuri nyt en tahdo eroa, en särkeä. Tahdon pitkästä aikaa antaa tilaisuuden.

Ikäero työpaikalla

On se vaan jännää, että parikymppisenä opiskelijana oli kovin vaikea istua työporukkaan, kun olin niin kovin nuori. Niin sitä vaan opin paljon ja vitsiä väänsin ja porukat aina sanoivat, että olen sitten upee ja reipas ja... ja kutsuivat mua estoitta lapseksi. Edes se ei tuntunut väärältä. Opin myös paljon, kuten sen, ettei kaikki ilmainen viina ole tarkoitettu juotavaksi. Ja sen, ettei kuormasta saa syödä. Mutta ihan oikeasti sitä oppi paljon seuraamalla itseään vanhmepien kolleegojen tapaa toimia.
Sitten kun sitä oli kolmikymppinen, oli ihan oikean ikäinen. Oli nuorempia ja ja vanhempia työkavereita, mutta porukkaan istuin tosi hyvin.
Ja istun vieläkin. Mutta nyt huomaan että taloon tulee yhä enemmän minua nuorempia työntekijöitä.. Vaikka on kiva jutella heidän kanssaan, olen heille aika "vanha". Itseäni hymyilyttää hääjärjestelyt ja seikkailut, joita mulla, ruuhkavuosia elävällä perheenäidillä ovat takana -tai edessäpäin.
Eikä siinä kaikki. Olen huomannut vuosien myötä, että rauhassa suunnitellen ja liikoja hosumatta hyvä tulee. Olen joskus joutunut ihan tosissani kertomaan osaamistaan demonstroiville ja päällekäyville nuorille, että kun asiat osaa, ei tarvitse niin paljon hötkyillä. Joskus heidän on sitä vaikea ymmärtää.
Päinvastaisiakin toki on. Vähäeleisiä ja sellaisia, jotka asian ymmärtävät. Tekevät työnsä ja heihin voi luottaa.
Olen miettinyt, millaiseksi elämä muodostuu sitten kun olen oikeasti vanha. Meillä vanhassa duunissa the bitchin kanssa oli vaikea kestää sitä ainaista näytöksellisyyttä ja kyttäystä niin kuin hyvä työ ei olisi meille kummallekin riittänyt.
Mutta ei siinä kaikki. Nuorehkompi naispolvi oli todella kova vahtimaan jo viidenkympin yrittänyttä ja iisimmin ottavaa työtoveria. Häntä kytättiin ja aina oltiin huolissaan, ettei hän muka tekisi riittävästi. Ei ehkä aina tehnytkään, mutta ei myöskään hötkyillyt. Hän oli jo nähnyt niin monta työnkiertoa, että riittävä panos syntyi vähemmälläkin.

Kyllä meidän pitäisi antaa tilaa toisillemme